We Can Give You The World

We Can Give You The World

Kemijärven ja Soppelan kylän kulttuurisilla juurilla             

Otteita Kemijärven kulttuuriympäristöohjelmasta

Maisemaan kytkeytyvät kulttuuriset jäljet ja mielikuvat sitoutuvat usein historiaan. Maiseman henki syntyy siihen liittyvän historian, menneisyyden ja perinteen tiedostamisesta. Maiseman historialliseen ulottuvuuteen kuuluu myös siihen liittyvä nostalgia, kaipaus kadotettuun menneisyyteen. 

Muistikuvat maisemasta piirtyvät mieleen

Perinnemaisema kytkeytyy perinteisten elinkeinojen, Lapissa poronhoidon ja metsätalouden maisemaan. Maisemat toimivat tärkeänä todisteena ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta ja niihin on myös tallentunut suuri määrä ainutlaatuista kulttuuriperintöä.

Kemijärven maisema koostuu mäntymetsiä kasvavista vaaroista ja niiden välisistä vesistöistä ja soista. Pohjoisosissa maiseman taustalla häämöttävät tunturit. Vaarat ovat toisinaan jyrkkiä, toisinaan pyöreälakisia. Kemijärven pitäjän keskeinen vesistö on Kemijärvi.

Kemijoki laskee siihen pohjoisesta mukanaan Luiron ja Kitisen vedet. Kemijärven vedet ahtautuvat uudelleen Kemijokeen Luusuassa ja laskevat lopulta Perämereen. Kemijärvi on Kemijoen vesistöalueen suurin luonnonjärvi. Sen pinta-ala on 230 km² ja keskisyvyys noin 5 metriä. Kemijärveä säännöstellään voimatalouden ja osin myös tulvasuojelun tarpeisiin.

Visuaalinen maisema on katsojan oma yksilöllinen kokemus. Etenkin paikallisille asukkaille maisema on myös kulttuurihistoriaa. Maiseman muuttuminen koetaan muullakin tavalla kuin vain esteettisesti. Ulkopuolinen näkee maiseman ominaispiirteet eri tavalla kuin alueen asukas, koska hänellä ei ole maisemaan liittyviä henkilökohtaisia muistoja eikä tuttuuden aiheuttamaa turtumusta.

Muistikuvat ympäristöstä piirtyvät syvälle ihmisten mieleen. Useimmat pystyvät kuvailemaan tuttuja paikkoja ja rakennuksia, vaikkei niitä olisi enää olemassa. Ympäristöä ei tee aina muistettavaksi paikan kauneus tai viihtyisyys, vaan siihen liittyvät tapahtumat tai kohtaamiset. Myös maisemakuvan kauneuden arviointiin vaikuttavat muistot: useimmat pitävät lapsuuden maiseman kaltaista näkymää kauniina.

Lapissa arkeologinen kulttuuriperintö on erottamaton osa nykyistä asuin- ja elinympäristöä. Jokivarsien ja järvenrantojen asuinpaikat, pyyntimaat ja kulkureitit ovat pysyneet samoilla sijoillaan jopa vuosituhansien ajan. Muinaisjäännökset ovat monessa tapauksessa säilyneet paremmassa kunnossa kuin muualla Suomessa. Arkeologisesti merkittävät alueet voivat muodostaa laajoja, yhtenäisiä ja suhteellisen ehjiä kokonaisuuksia.

Yleensä perinteestä puhuttaessa viitataan sellaiseen luonnon tai kulttuurin arvoon, joka on säilynyt tai tietoisesti säilytetty menneisyydestä nykyisyyteen, ja joka halutaan säilyttää myös tulevaisuudessa. Maisemaan kohdistuu jatkuvasti yhä enemmän muutospaineita. Siksi maiseman ja sen luontoon liittyvien arvojen säilyttämisestä ja kehittymisestä on tullut yhä suurempi haaste. Muinaisjäännösten kuntoon ja säilymiseen vaikuttavat rakentaminen, maa- ja metsätalous sekä luonnonvarojen hyödyntäminen, Lapissa erityisesti vesien säännöstely ja kaivostoiminta.


Lapin ja Lannan rajalla

Kemijärven keskeinen sijainti hyvien yhteyksien varrella kuvastuu arkeologisessa kulttuuriperinnössä. Perämereltä on jo varhain tultu Kemijärvelle ja Kemijärveltä on vesistöjä pitkin päässyt joko Kuolan ja Jäämeren suuntaan tai Vienanmerelle ja Karjalaan. Tunnetuimpia muinaisten kemijärveläisten omaksumia teknisiä innovaatioita ovat keramiikka ja raudanvalmistus.

Lappi alkoi viimeistään 1500-luvulla jakautua suomalaisen talonpoikaisen väestön asuttamaan Lannan (landbo) maahan ja saamelaisten asuttamaan Lapinmaahan. Alueet poikkesivat toisistaan kulttuurisesti, kielellisesti, elinkeinollisesti ja verotuksellisesti.

Kemijärvellä ovat kohdanneet rannikon Lanta ja sisämaan Lappi. Esimerkiksi Soppelan asuinpaikka kertoo saamelaisesta asumisesta ja elämänmuodosta ennen varsinaisten talvikylien aikaa. Vahva saamelainen kulttuuriperintö kuvastuu myös paikannimissä ja keskiaikaisessa arkeologisessa aineistossa.

Uudisasutus alkoi työntyä Lapinmaiden alueille, joiden pyyntimaat olivat saamelaisten hallussa. Jo keskiajalla Kemijoen vesistön sisäjärvillä kalastaneet kemiläiset talonpojat halusivat laajentaa omaa aluettaan työntämällä Lapin rajaa yhä syvemmälle pohjoiseen. Kilpailu kala-apajista, peuranpyyntimaista ja majavavesistä oli täydessä käynnissä 1600-luvun alussa. Kemijärvi kuului 1600-luvun lopulle saakka Kemin Lappiin ja Lapin ja Lannan rajasta käytiin useita kiistoja 1700-luvulle saakka.

Lapin ja Lannan rajapaikoista esitettiinkin 1670–1680-luvuilla useita erilaisia näkemyksiä. Rajan kulkua koskevat näkemykset erosivat eniten juuri Kemijärvellä, jossa useita uudisasukkaita oli jo asettunut saamelaisten alueelle. Lapin rajaksi vahvistettiin 1796 nykyinen Sodankylän, Pelkosenniemen ja Savukosken eteläinen raja.

Historiallisten lähteiden tuntema Lapinmaa on ollut huomattavasti laajempi kuin nykyinen saamelaisten kotiseutualue (Enontekiö,Inari, Sodankylän pohjoisosa, Utsjoki). Keskiajalta tunnettu Lapinmaa muodostui viidestä alueellisesti rajatusta Lapista (Piitimen, Uumajan, Luulajan, Tornion ja Kemin Lappi).

Lapinmaat ulottuivat myös nykyisten Norjan ja Venäjän puolelle ja jakautuivat lapinkyliin eli siitoihin. Siidat olivat saamelaisten asuttamia alueita, joiden maat ja vedet olivat joko kylien yhteistä tai sukujen ja perheiden omaisuutta. Eri Lapinmaissa asuvien saamelaisten elinkeinot, elämäntavat ja kieli poikkesivat toisistaan.

Lapinmaassa ja lapinkylissä vain saamelaisilla oli oikeus asua, kalastaa ja metsästää. Kalastus oli merkittävä elinkeino. Tärkeimpiä riistaeläimiä olivat peura ja majava, mutta turkisten takia pyydettiin myös paljon pienempiä eläimiä, kuten näätiä ja oravia.

Kruunu turvasi saamelaisten oikeudet 1602 ja 1673 määräyksillä, mutta oli toisaalta jo keskiajalta alkaen edistänyt uudisasutuksen leviämistä. Saamelaiset puolustivat nautintaoikeuksiaan käräjillä 1600–1700-luvuilla. Kiistaa käytiin erityisesti majavanpyynnistä ja Kemijärven kalastuksesta.

Uudisasutukselle antoi sysäyksen Lapinmaan plakaatti 1673. Sen nojalla suomalaiset saattoivat saamelaisilta luvan saatuaan asettua lapinkylän alueelle ja raivata siellä maata. Maatalouteen ja karjanhoitoon perustuva talonpoikaiskulttuuri syrjäytti nopeasti laajoilla alueilla perinteisen saamelaisen pyyntikulttuurin jo 1600-luvulta alkaen. Kemin Lapin saamelaisista osa muutti muualle, mutta monet jäivät paikoilleen ja omaksuivat jo 1700-luvun alkupuolella talonpoikaisen elämäntavan. Poronhoito levisi 1700-luvun loppupuolella myös Kemin Lappiin.

Kiistat nautintaoikeuksista jatkuivat koko 1700-luvun ja niitä käytiin varsinkin Lapin rajan molemmin puolin levittäytyvästä Kemijärvestä, jossa kemiläiset olivat kalastaneet keskiajalta lähtien ja jonne uudisasukkaat olivat asettuneet jo 1600-luvun alussa. Kuningas antoi 1794 määräyksen vahvistaa Lapinmaan raja lopullisesti. Rajan päätepisteiksi tunnustettiin vanhat rajapaikat Porkkavaara ja Nuorttitunturi, mutta linjauksesta esitettiin erilaisia vaatimuksia. Rajasta sovittiin kompromissi.


Pyhät paikat ja pattahat

Perimätieto tuntee Kemijärveltä ainakin parisenkymmentä lapinkenttää tai muuta saamelaisiin liittyvää paikkaa. Ne ovat saattaneet olla metsäsaamelaisen pyyntiväestön kausiasuinpaikkoja. 

Kemijärven komeat vaarat ovat olleet saamelaisille pyhiä palvonta- ja uhripaikkoja, erityisesti voimakaspiirteinen Ämmänvaara ja Juujärven kylämaisemaa hallitsevaa Juuvaara. Kemijärven kappalainen Nils Fellman kertoi saamelaisten käyttäneen Ämmänvaarasta nimeä ”Bessousing” eli ”pyhä asuntopaikka”. Vaaran laella olevista männyistä on löydetty kaiverruksia ja vuosilukuja, joista vanhimmat ovat 1700-luvulta. Juuvaaran laella mainitaan myös olleen useita vuosilukumäntyjä, joiden vanhin tietoon tullut vuosilukumerkintä on 1783. 

Luusuan Seitanimien keskittymä kertoo veden ja erityisesti koskien merkityksestä saamelaisessa muinaisuskossa. Rovajärvellä on perimätiedon mukaan uhrilähde. Palvonta- tai uhripaikkana on mainittu myös Kattilavaara. Yhtenä mahdollisena paikkana on pidetty Termuslahden eteläisessä pohjukassa sijaitsevaa Keiterinsaarta, jossa ”kerrotaan saamelaisia kastetun kiven ollessa ehtoollispöytänä”. Termuslahden Peltosaaressa eli entiseltä nimeltään Termussaaressa on perimätiedon mukaan ollut vanha ”lapinkalmisto”.

Lahden itärannalla kohoava Termusniemi eli Termusvaara on liitetty saamelaisen pääjumaluuden Tiermeksen eli Ukon palvontaan.1880-luvulla on muistiin merkitty tieto, jonka mukaan vaarasta olisi löytynyt 1830-luvulla useita hopeaesineitä. Kuvauksen perusteella löytöjen on päätelty olevan peräisin myöhäisrautakautisesta kätköstä tai aarteesta.

Uskomuksiin on liitetty puupatsaat eli lapinpattahat. Patsaiden pää on veistetty, mistä syystä niitä sanotaan myös keri- tai klupupäiksi. Patsaat ovat osa ikivanhaa pyyntikulttuuria ja niillä on nähty olevan yhtymäkohtia myös saamelaisten seidanpalvontaan. Osa on selvästi ihmishahmoisia ja niitä on pidetty pyyntimenestykseen vaikuttavina kalajumalina. Patsaita on voitu myös käyttää suotuisten apajien osoittajina tai pyyntipaikan omistusmerkkeinä. Patsaita on löydetty etenkin kalastukseen sopivien pienten järvien ja jokien rannoilla tai saarissa, mutta niitä tunnetaan myös peuranpyyntimailta.

Monet Kemijärven ja muun Itä-Lapin pattahista näyttäisivät liittyvän Kemijokivarren talonpoikaisasukkaiden harjoittamaan kalastukseen. Jo varhain on havaittu, että patsaita on erityisesti raakkuvesien rannoilla. Patsaita ovat 1700-luvulla käyttäneet myös venäläiset tai vienankarjalaiset helmenpyytäjät, sillä Ailankajoen ja Jumiskonjoen patsaiden läheisyydessä oli vuonna 1879 valtavia simpukankuorikasoja ja Suukönkään patsaissa venäjänkielisiä merkintöjä ja vuosiluvut 1763 ja 1789.

Kemijärveltä on ollut tiedossa runsaasti kalapatsaita, mutta suurin osa niistä on lahonnut tai muuten tuhoutunut jo vuosikymmeniä sitten. Arkistotietojen mukaan patsaita on ollut vielä 1880-luvulla lukuisasti Ailankajoen ja Jumiskonjoen könkäillä sekä Naarmankairan vesistöissä. Lapaliojärvellä ja Enijärvellä tiedetään vielä 1950-luvulla olleen kymmeniä patsaita. Lähes kaikki patsaat ovat jo hävinneet, sillä 2002 tehdyssä Naarmankairan inventoinnissa löytyi enää yksi vanha patsas Enijärveltä.

Kemijärven itäpuolella yksi viimeisistä kalapatsaista on säilynyt pienen Jupuralammen rannalla. Rovaniemen puolella patsaita on ollut runsaasti Pyhäjärven ja Syvälammen rannoilla mutta niistäkin suurin osa on lahonnut tai tuhottu. Muutamia Pyhäjärven patsaita on rauhoituskylteistä huolimatta hävitetty tai siirretty jopa aivan äskettäin. Toisaalta Naarmankairassa perinnettä on myös elvytetty uusia veistämällä.

Talonpoikainen kulttuuriympäristö on monissa tapauksissa raivattu pyyntiyhteisön vanhoille asuinpaikoille. Varsinkin Juujärven, Luusuan, Lapinselän ja Ämmänselän rantamaiden talojen tiluksia raivattaessa on löydetty lukuisia vanhemman asutuksen jälkiä.


Arkeologinen kulttuuriperintö

Kemijärven metsistä voi löytää runsaasti niiden käytöstä kertovia muistoja. Vanhimmat näistä jäännöksistä voivat olla jo 1700-luvulta, mutta suurin osa on todennäköisimmin 1800-luvulta tai vasta 1900-luvun alusta. Perinteisestä metsäkulttuurista muistuttavat kotitarvekäyttöä varten tehdyt tervahaudat ja hiilimiilut. Myöhemmän ajan tärkeimpiin muistomerkkeihin kuuluvat savotta- ja uittokaudesta kertovat jäännökset kuten metsäkämppien perustat ja uittorakenteet. Vesistöjen ja rantaniittyjen käytöstä kertovat myös myllynpaikat, patorakenteet ja niittypirttien rauniot.

Vanhoista peuranpyyntimaista on tullut viime vuosisatojen aikana porotalouden paikkoja. Esimerkiksi Hirvasniemen paliskunnan vanhimpiin kuuluvan Kankaanlammen poroerotuspaikan pohjoispuolelta, Outovaaran, Kummunjärven ja Kangaslammin välisestä solasta on jo 1879 kartoitettu parikymmentä pyyntikuoppaa. Outovaaran kuoppien ikää ei tiedetä, mutta ne ovat mahdollisesti jo esihistoriallisia ja varmasti 1750 mainittua erotuspaikkaa vanhempia. Myös Soppelan Kaisankankaan pyyntikuoppaketjujen tuntumassa on myöhäisempi poroerotuspaikka.

Kemijärvelle ehkä ominaisinta elinkeinohistoriaa on ikivanha, jo tuhansien vuosien takaa periytyvä järvi- ja jokikalastusperinne. Naarmankaira on ainutlaatuinen esimerkki vuosisatoja kestäneestä erämaiden käytöstä. Tätä perinnettä jatketaan edelleen.

Kemijärvellä on ollut pitkät matkat kirkolle ja vainajien väliaikaiseen hautaukseen on käytetty hautasaaria. Tunnetuimpiin kuuluu Javarusjärven Morkkasaari, joka on ollut käytössä vielä 1800-luvun lopulla.

Kemijärveltä löytyy runsaasti myös sotahistoriallisia muistoja. Maastossa havaittavat kiinteät rakenteet ovat 1900-luvun arkeologista kulttuuriperintöä, joista tärkeimmät ja kokonaisuuksina parhaiten säilyneet on perusteltua tulevaisuudessa suojella Lapin sodista kertovina muinaisjäännöksinä.


Arkeologisen kulttuuriperinnön tila

Kemijärven muinaisjäännösten tilaan vaikuttaa voimakkaimmin Kemijoen säännöstely. Lapin ympäristökeskuksen selvitysten mukaan Kemijärvi on Suomen säännöstellyin järvi, jonka vedenkorkeus voi vaihdella jopa seitsemän metriä. Jatkuvasti luontaista korkeammalla oleva vesi vaikuttaa pysyvästi rantoihin ja sen seurauksena myös rantatörmien muinaisjäännöksiin. Eroosion aiheuttama kuluminen oli erityisen voimakasta säännöstelyn alkuvaiheessa 1960-luvulla ja jatkuu edelleen.

Lapin maakuntamuseon 1989–1990 suorittamassa arkeologisessa inventoinnissa todettiin, että rantojen muinaisjäännöksistä useimmat olivat pahasti vaurioituneita, osa jopa sortunut kokonaan veteen. Kemijoen vedenpinnan vaihtelun aiheuttamat haitat ovat kokonaisuutena merkittäviä, koska liki puolet seudun kohteista sijaitsee säännöstelyn välittömällä vaikutusalueella.

Suojelun turvaamiseksi arkeologinen kulttuuriperintö tulee ottaa nykyistä paremmin huomioon Kemijoen säännöstelyn seurantajärjestelmässä. Säännöstelyn vaikutusten selvittämiseksi vesistöalueella on syytä tehdä vauriokartoituksia, laadittava tulosten perusteella tarvittavat hoito- ja kunnostussuunnitelmat sekä ryhtyä toteuttamaan niitä mahdollisimman pian. Kunnostus suojaa myös muinaisjäännöksiä, kunhan ne otetaan huomioon jo suunnitteluvaiheessa, tekemällä tarpeelliset selvitykset ennen suojausten rakentamista.

Selvitysten jälkeen alueelle olisi laadittava yhteistyössä Lapin maakuntamuseon ja Museoviraston kanssa pysyvät opasteet. Kemijärven arkeologinen kulttuuriperintö on poikkeuksellisen runsas ja monipuolinen, mutta sitä on toistaiseksi hyödynnetty melko vähän. Mielenkiintoinen ja omaleimainen historia on paikallisuutta vahvistava ja seudun vetovoimaisuutta myös konkreettisesti lisäävä tekijä.


Muinaisjäännökset

Muinaismuistolaki (295/1963) suojelee kaikki kiinteät muinaisjäännökset muistoina Suomen aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta ilman erillistä päätöstä tai toimenpidettä. Lain noudattamista valvoo Museovirasto. Museovirasto tutkii, hoitaa ja merkitsee muinaisjäännökset sekä osoittaa niille rajat ja tarpeelliset suoja-alueet. Muinaisjäännösten kaivaminen, peittäminen ja muut niihin kohdistuvat toimenpiteet ovat ilman lupaa kiellettyjä.

Uudistettu laki rakennusperinnön suojelemisesta astui voimaan 1.7.2010 lukien. Lain tavoitteena on turvata rakennetun kulttuuriympäristön ajallinen ja alueellinen monimuotoisuus, vaalia sen ominaisluonnetta ja erityispiirteitä sekä edistää sen kulttuurisesti kestävää hoitoa ja käyttöä.

Rakennusperinnön säilyttämiseksi voidaan suojella rakennuksia, rakennelmia, rakennusryhmiä tai rakennettuja alueita, joilla on merkitystä rakennushistorian, rakennustaiteen, erityisten ympäristöarvojen tai rakennuksen käytön tai siihen liittyvien tapahtumien kannalta. Rakennussuojelu asemakaava-alueella sekä alueella, jolla on voimassa rakennuskielto asemakaavan laatimista varten, järjestetään pääsääntöisesti asemakaavalla. Lailla rakennusperinnön suojelemisesta ei voida suojella.

Kiinteät muinaisjäännökset ovat muinaismuistolain (295/1963) perusteella rauhoitettuja muistoina Suomen aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta. Rauhoitus on automaattinen eikä se edellytä erillistä suojelupäätöstä tai muita toimenpiteitä. Muinaisjäännöksen toteaa Museovirasto, joka lain mukaan vastaa muinaisjäännösten tutkimuksesta, suojelusta ja hoidosta.

Muinaismuistolain mukaan kiinteän muinaisjäännöksen kaivaminen, peittäminen, muuttaminen, vahingoittaminen, poistaminen ja muu siihen kajoaminen on kielletty ilman lain nojalla annettua lupaa. Muinaisjäännösten rauhoitusta valvoo Museovirasto.

Kiinteiksi muinaisjäännöksiksi laissa luetellaan seuraavat kohteet:

1) maa- ja kivikummut, röykkiöt, kivikehät ja muut kiveykset ja latomukset, jotka ovat ihmisen muinoin tekemiä;

2) pakanuuden aikaiset haudat ja kalmistot, myös sellaiset, joista maan pinnalla ei ole merkkejä;

3) kivet ja kalliopinnat, joissa on muinaisilta ajoilta kirjoituksia, kuvia tai muita piirroksia tahi maalauksia, hiomauria tai muita hionnan jälkiä taikka uhrikuoppia;

4) uhrilähteet, uhripuut, uhrikivet ja muut palvontapaikat sekä muinaiset käräjäpaikat;

5) muinaisilta ajoilta peräisin olevat asumusten jäännökset sekä asuin- ja työpaikat, niin myös muodostumat, jotka ovat syntyneet sellaisten asumusten tai paikkojen käyttämisestä;

6) muinaisaikaiset hylätyt linnat, linnamäet, linnoitukset, linnakkeet, vallit ja vallihaudat, sekä niiden jäännökset, kirkkojen, kappelien, luostarien ja muiden huomattavien rakennusten rauniot sekä muinaiset hautapaikat, jotka eivät ole seurakunnan hoidossa;

7) kivet, ristit ja patsaat, jotka muinoin on pystytetty jonkun henkilön tai tapahtuman muistoksi tai uskomuksellisessa tarkoituksessa, samoin kuin muut sellaiset muistomerkit;

8) muinaisten huomattavien kulkuteiden, tienviittojen ja siltojen sekä vartiotulien ja muiden sellaisten laitteiden jäännökset; sekä

9) kiinteät luonnonesineet, joihin liittyy vanhoja tapoja, tarinoita tai huomattavia historiallisia muistoja.

Laki ei aseta muinaisjäännökselle ikärajaa. Käytännössä historiallisen ajan muinaisjäännöksen suojelussa 1700-lukua myöhempien muistojen rauhoitus arvioidaan yleensä tapauskohtaisesti. Valtaosa Lapin n. 4000 muinaisjäännöksestä sijaitsee Metsähallituksen hallinnoimilla valtionmailla.

Metsähallitus on aloittanut 2000-luvulla hallinnassaan olevien valtionmaiden kulttuuriperintökohteiden inventoinnit, joiden tuloksia hyödynnetään alueiden hoidossa ja käytössä, esimerkkinä peuranpyynnissä käytettyjen kuoppajärjestelmien inventoinnit. Inventoinnissa voidaan keskittyä myös tietyntyyppisiin jäännöksiin. Tällaisia teemainventointeja ovat olleet esimerkiksi raudanvalmistuspaikkojen tai hautasaarten inventoinnit. Inventoinnit voivat liittyä myös kulttuuriympäristön hoitoon tai kulttuurimatkailuun.


Soppelan saamelaiskylä

Tähänastisten tutkimusten perusteella paikalla on asuttu ainakin kahdessa vaiheessa, 1200–1300-luvuilla ja 1600–1700-lukujen taitteessa. Vanhemman vaiheen asumukset ovat olleet kevytrakenteisia kotia. Vuonna 2005 on tutkittu kaivauksin yhden paikalleen palaneen kodan suorakaiteinen liesikiveys. Kiveyksestä saatiin talteen runsaasti kalansuomuja ja palaneita luita. Tunnistetuista luista valtaosa on kalaa, lajeina hauki, ahven, siika ja mahdollisesti made. Isoista nisäkkäistä määritettiin peura ja hirvi, pieneläimistä orava ja linnuista metso. Paikalta on löydetty myös vuohen tai lampaan luita, jotka voivat olla nuorempia.

Kodan alueelta on saatu talteen osia naisen puvun korulaitteesta, muun muassa pronssinen ketjunjakaja, korvalusikka ja tiuku sekä pronssikattilan paloja, veitsenterä sekä tuluspiin ja luuhelmen kappale. Korulaite on ajoitettu 1200-luvun vaiheille ja sen esineistölle tunnetaan vastineita erityisesti Savon ja Karjalan löydöistä. Tilalta on aikaisemmin löydetty kolme rautakirvestä, jotka voidaan ajoittaa 1000–1200-luvuille. Asuinpaikan itäpuoliselta pellolta on löydetty myös kaksi esihistoriallista tyyppiä olevaa suksea, jotka eivät ole tallessa.

Vuoden 1700 tienoilla paikalle on rakennettu kolme hirsitupaa (4 x 4 m), joissa on ollut nurkkaliesi. Kaksi tupaa on tutkittu 2005 kaivauksin, joissa saatiin talteen vain joitakin pronssipellin paloja, luusiruja, hiiltä ja veitsenterä. Arkeologisten tutkimusten perusteella Soppelan Takalan tilalla on todennäköisesti saamelainen talviasuinpaikka, ehkä 1700-luvulla historiaan jäänyt Vihtala.

Tunnetuin viittaus saamelaisasutukseen on 1748 kirjattu tieto, jonka mukaan Kemijärven itärannalla on aikaisemmin ollut suuri Vihtalan (Riuhtala tai Luhtala) lapinkylä ja toisella puolella, länsirannalla Permuslahden lapinkylä. Molemmat kylät olisi hävitetty ennen kruunun vallan vakiintumista. Todennäköisesti kyse ei ole varsinaisista lapinkylistä vaan metsäsaamelaisen pyyntiväestön kausiasuinpaikoista.

Soppelasta tunnetaan kymmenkunta esihistoriallisen ja historiallisen ajan muinaisjäännöstä. Niistä tärkein on Takalan tilalla sijaitseva metsäsaamelaisten rautakautinen ja keskiaikainen asuinpaikka, jota on tutkittu kaivauksin 2005. Kaisankankaalta on kartoitettu 174 pyyntikuoppaa ja se on Suomen huomattavimpia kuoppapyynnin muistomerkkejä. Alueella on useita eri-ikäisiä kuoppaketjuja noin 2,6 km pitkällä matkalla. Soranotto ja tietyöt ovat tuhonneet osan kuopista, jotka liittynevät Soppelasta löydettyyn lappalaisasuinpaikkaan.

Muinaisjäännökset ovat yhteistä, paikallista ja omaleimaista perinnettä ja historiaa, jonka löytää vain Kemijärveltä. Muinaisjäännöksiin voivat tutustua sekä paikalliset asukkaat että vierailijat. Arkeologia on hyvä ja edullinen tapa tutustua omaan ympäristöönsä – esimerkiksi Soppelan kaivaukset.


Nykyinen Soppelan kylä

Soppelan kylä sijaitsee Perä-Posiolle vievän maantien varrella. Sen itäranta sijaitsee Kemijärven Kaisanlahden rannalla ja länsipuoli Noidanselän puoleisella rannalla. Kylää leimaa täysikasvuisen, mäntyvaltaisen puuston, avointen viljelmien ja peltojen sekä olemassa olevan rakennuskannan tasapainoinen vuorottelu luoden mielenkiintoisia, vaihtelevia kylämaisemia avaten paikoitellen kauniita näkymiä Kemijärven Kaisanlahdelle.

Perä-Posiolle vievän maantien ja Soppelan seurantalon väliin jäävä osa kylää muodostaa edustavan perinteisen kulttuurimaiseman, jonne on jonkin verran noussut myös uudempaa omakotirakentamista.

Kylän edustavinta rakennuskantaa on vuonna 1928 rakennettu Soppelan koulu ja samalta ajanjaksolta oleva seurantalo, joka on hyvä esimerkki maaseutukylän julkisesta rakentamisesta.

Soppelassa on koulun lisäksi muutakin vanhaa rakennuskantaa, esimerkiksi Keskisoppelan sodalta säästynyt asuinrakennus ja puoji (kauppa). Osana Soppelan kyläkokonaisuutta se on rakennushistoriallisesti ja kulttuurihistoriallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös maisemallista arvoa.


Koulujen arvokas arkkitehtuuri

Kemijärvellä on poikkeuksellisen laaja ja monipuolinen kokoelma eri-ikäisiä kulttuurihistoriallisesti arvokkaita koulurakennuksia. Arkkitehti Jussi ja Toivo Paatelan 1920-luvulla ja arkkitehti Toivo Salervon jälleenrakennuskaudella suunnittelemat koulurakennuskokonaisuudet ovat Lapin mittakaavassa harvinaiset ja tästä syystä erityisen arvokkaat. Arkkitehti Jussi ja Toivo Paatelan kansakoulun tyyppipiirustuksilla on Kemijärvelle rakennettu ainakin kuusi koulua: mm. Soppelan koulu 1928. 

Tyyppikilpailuilla etsittiin julkiseen rakentamiseen ratkaisuja, jotka olivat riittävän yksinkertaisina toteuttamiskelpoisia kaikkialla maassa, mutta samalla edustivat hyvää tyylitajua ja makua, sillä ne toimivat esikuvina maaseudulle rakennettaville pientaloille.

1920-luvulla arkkitehtien suuria työllistäjiä olivat yksityisten tilaajien ohella nyt myös kunnat ja valtio. Yhteisen toimiston aikaiset työt edustivat pääasiassa 1920-luvun klassisismia ja sen muotokieli oli näyttävää ja monumentaalista. Riisuttu klassismi edelsi myös funktionalistisen arkkitehtuurin läpimurtoa Suomessa.


Koulujen lakkauttaminen

Ensimmäinen koulun lakkautus tapahtui Kemijärvellä 1946, kun Puikkolan koulu ei osoittautunut elinkelpoiseksi. Pikkukylän koulussakaan eivät oppilaat riittäneet kuin kolmeksi vuodeksi, sillä koulu lakkautettiin jo 1955. Kemijärven kehitys ei poikkea Lapin läänin muista kunnista, vaan kyläkoulujen määrä alkoi vähentyä 1960-luvun alussa.

Päiväjoen koulu lakkasi 1961, Ruopsa 1962, Luokanaapa 1964, Muusko 1965 sekä Pyhätunturi ja Oinas 1966. Peruskoulun aattovuosina lakkasivat vielä Tonkopuron koulu 1968 sekä Javarus ja Kuusivaara 1970. Peruskoulun tulon jälkeen ei Kemijärvellä tarvinnut lakkauttaa 20 vuoden aikana kuin Kalkiaisten koulu 1985. 1990-luvulla ja sen jälkeen lakkautustahti on vain kiihtynyt.

Vuonna 1992 Kemijärvellä lakkasivat koulut Hyypiön, Räisälän ja Ulkuniemen kylissä. Juujärven koulu lakkasi 1996 ja 1997 Tapionniemen koulu, jonka peruskorjauksen valmistumista oli juhlittu joulukuussa 1990. Syksystä 1998 lakkasi vielä Levärannan koulu.

2000-luvun puolella on vielä lakkautettu Kallaanvaaran, Kostamon, Joutsijärven, Vuostimon, Soppelan, Luusuan, Halosenrannan, Lehtolan ja Tohmon koulut. Kuumaniemen koulun sisäilmaongelmien takia sen toiminta lakkautettiin ja oppilaat siirrettiin Hillatien kouluun, jonne muodostui yhdistetty ala- ja yläaste. Hillatien koulussa ennen toiminut lukio siirrettiin entisen kauppaoppilaitoksen tiloihin, jossa se toimii edelleen. Myös Lepistön koulun ja seminaarin harjoituskoulun toiminta on lakkautettu sisäilmaongelmien takia ja ne ovat olleet viime vuodet tyhjillään.

Näiden ja muiden lakkautettujen koulurakennusten tulevasta kohtalosta päättäminen on yksi kulttuuriympäristön kannalta keskeisimmistä tehtävistä, jonka kaupungin päättäjät yhdessä viranomaisten ja alan asiantuntijoiden kanssa joutuvat tekemään.

Lähde: Kemijärven kulttuuriympäristöohjelma 2011